Karjalankannas kartalle

Ensimmäinen pyöräreissu Venäjän puolelle oli omanlaisensa elämys. Koska ei haluttu haukata liian isoa palaa, päätettiin kiertää Kannas. Suomalaisille se on menetettyä Karjalaa, venäläisille osa Leningrad oblastia. Historia on voittajien kirjoittamaa. Juttelin asiasta venäläistä kirjallisuutta myyvän kaupan työntekijän kanssa ja selvisi, että Karjalan tasavalta alkaa vasta pohjoisempana ja rajautuu Muurmanskin alueeseen suurin piirtein Rovaniemen korkeudella.

Toisaalta suomalaistenkin käsitys karjalasta on vähän outo. Suomalaisuuden myyttisessä ytimessä oleva kalevalainen lauluperinnekin sijoittuu pääosin Vienan Karjalaan, josta kulttuurirajojakin seuraten ainoastaan pieni pala on koskaan kuulunut Suomeen. Kainuun puolella sijaitsee kolme runokylää.

Takaisin luovutettuun Karjalaan

Reissusta on jo monta vuotta aikaa, joten tämä ei ole varsinainen matkakertomus. Moni asia muistuu kyllä mieleen, mutta tarina on katkonainen. Lisäksi, koska vahvimman muistijäljen jättää meidän, kahden aikuisen miehen urpoilu, saattaa unohtua, että alueella asuvat ihmiset elävät hyvin erilaisissa todellisuuksissa kuin suomalaiset rajan tällä puolella. 

Oikeastaan halusin kirjoittaa aiheesta, koska alue ansaitsisi kunnollisen pyöräilyoppaan. 

Menetettyjä maita ovat Karjalankannaksen lisäksi Laatokan Karjala, Petsamo sekä parhaat palat Sallaa ja Kuusamoa. Helpoiten pääsee varmaan tulevaisuudessakin Karjalankannakselle, johon oli ennen koronaa tulossa ilmainen digitaalinen viisumi. Samaan aikaan Suomi taipui noudattamaan tiukempia maahantulosäännöksiä.

Mitä Karjalankannaksella sitten on?

Vaikka mitä. Aika monella sinne jäi koti. Nuorempi polvi voisi pyöräillä katsomaan, mitä suvun kotitalosta on jäljellä. Sotahistoriaa ja sitä esittelevä museokin löytyy. Venäjä suojeli jokin aika sitten Mannerheimin puolustuslinjan, pitkälti museon omistajan Bair Irincheevin ansiosta.

Viipuri

Kaikkihan muistavat Monrepon. Aallon suunnittelema kirjasto on restauroitu huolella, Viipurin linna sen sijaan on edelleen huonossa kunnossa. Viipuri oli aikoinaan kansainvälinen kaupunki, jossa oli myös vilkas satama. Mielikuva eteläisemmän Karjalan asukkaiden puheliaisuudesta liittyy varmasti myös kansainvälisyyteen. 

Venäjällä yli viikon oleiluun vaadittiin silloin jonkinlainen rekisteröityminen, jonka pystyi teoriassa hoitamaan majoittumalla hotellissa. Hotellilaiva, jolla me silloin yövyttiin, paloi jokunen vuosi sitten. Ei siellä kyllä mitään passeja katsottu. 

Rantaelämää

Terijoen hiekat eivät ehkä ole yhtä tarunhohtoisessa kunnossa kuin toivoisi, mutta viereinen Komorovo eli Kellomäki on mielenkiintoinen. Alue on täynnä venäläisten kesähuviloita eli datsoja. Rajan ja Pietarin väliin mahtuu paljon hiekkarantaa. Suomenlahden peräpää on muuten yllättävän kapea. Vastarannalla taitaa näkyä Sosnovyi Borin ydinvoimala. Alue on myös hyvin tasainen. Suurempia mäkiä on vasta Laatokan Karjalassa.

Vanha raja

Meidän reitti kääntyi Rajajoen kohdalta pienempiä teitä pitkin pohjoiseen. Konttikaupan myyjä taisi kuittailla, että ollaan nyt ryöstöretkellä. Jos haluaa pysyä hyväkuntoisella tiellä, voi jatkaa Pietariin ja siitä vaikka Narvaan ja Tallinnaan. Euroveloreitti Iron Courtain Trail menee tätä kautta. Varsinaista reittiä ei kuitenkaan Venäjän puolella ole lyöty lukkoon. Tämäkin puoltaisi pyöräilyoppaan tarpeellisuutta.

Pietarin työssäkäyntialue?

Pohjoiseen päin kulkiessa mietimme, mitä karttaan merkitty kummallinen alue mahtaa tarkoittaa. Se paljastui isoksi omakotialueeksi, jossa pihat oli aidattu korkeilla aaltopelleillä. Alueen läpi oli ihan kiva ajaa. Konttikaupoista sai ruokaa ja leipomokioskeista piirakkaa.

Kova luotto karttaan

Suunnistusmetodi oli sellainen, että jos jonnekin menee tie, sinne voi mennä. Meillä oli alueesta uudehko tiekartta sekä “pyöräilykartta”. Ainoa merkittävä ero taisi olla se, että pyöräilykartassa alue oli aseteltu ilmansuuntiin nähden hieman vinoon. Osa karttaan merkityistä teistä oli ihan hyväkuntoisia, osa paljastui pelkäksi metsänpohjaksi, josta ohut kunttakerros oli kaavittu pois. Kannashan on kangasmetsää, joten varvikon alla on hienoa hiekkaa. Lätäköt olivat leveämpiä kuin tie. Jotenkin niitä pystyi silti ajamaan. 

Rengasreittiämme ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa hyvin kuratoiduksi kokonaisuudeksi. Hauskaa kyllä oli koko ajan. Levikkeellä katseltiin kun säiliöauto trokasi bensaa ja korvasi painon kanisterillisella vettä. Sitten päädyttiin ajamaan uuden ison väylä vieressä kulkevaa polkua, koska “tieyhteys oli lakannut olemasta”. Vanha tie, jota seurattiin, muuttui yllättäen vastustajan kaistan poistumisrampiksi.

Joen yli ja metsän siimekseen

Jossain vaiheessa otettiin tietoinen riski ja ajettiin Metsäpirtistä lounastelun jälkeen Taipaleenjoen suulle ja toivottiin, että joku heittäisi meidät veneellä yli. Joen nimi on muuten venäjäksi Burnaja, jonka sanakirja kääntää myrskyisäksi, kiihkeäksi tai rajuksi. Meidän kartassa se taisi olla Suvanto. Kyyti löytyi muutamalla eurolla.

Vastarannalla oli joku aidattu ja valvontakameroin varustettu pytinki, joten oletettiin, että tien laatukin olisi hyvä. Pian paljastui, että herrat todennäköisesti saapuvat paikalle veneellä tai lentäen. Tie oli taas samaa metsänpohjaa. Armeijan ajoneuvon näköisillä laitteilla sitä näytti pystyvän ajamaan. Etapille sattui muistaakseni myös suomalaisten pystyttämä torjuntataistelun muistomerkki.

Laatokka on iso järvi

Konevitsan saareen menevän katamaraanin laiturilla oli jostain syystä vessanpönttö. Se on hitsautunut mieleen. Samoin läheisen kaupan edessä oleillut juoppo, jonka mielestä amerikkalaiset olivat syypäitä Venäjän nykyiseen alennustilaan. Laitureita olin lahdenpohjukassa enemmänkin, suurin osa sortuneita ja laivat aikoja sitten uponneet. Kuskin mukaan Konevitsan suuntaan piti joka tapauksessa lähteä, oli aallot kuinka korkeita hyvänsä. Muuten paatti hajoaisi rysähdellessään päin puisia paaluja, joiden edessä ei jostain syystä ollut vanhoja autonrenkaita pehmikkeenä. Matkalla katamaraani keikkuikin aika tavalla. Konevitsan satama sen sijaan oli lähes peilityyni ja aurinkokin alkoi paistaa.

Lepopäivä Konevitsan saarella

Konevitsasta jäi päällimmäisenä mieleen leppäkerttujen invaasio ja rantavedessä maannut kuollut villisika. Tuohon aikaanhan oli uutisia sikojen mukana itä-rajan yli leviävästä afrikkalaisesta sikarutosta. Ei se olisi maistunut muutenkaan. Konevitsan nimi tulee konin eli hevosen pään muotoisesta kivestä, jota on pidetty pyhänä jo ennen kristinuskon saapumista. Sen päälle on rakennettu tsasouna. Saaren suuren kirkon rakenne on muuten eriskummallinen. Siinä on kaksi salia päällekkäin.

Teltta laitettiin hiekkarantojen väliselle kapealle niemelle. Rannalla ei saanut luostarin sääntöjen mukaan uida. Aivan kaikki eivät sääntöä noudattaneet. Muistaakseni lähtö myöhästyi tuntikaupalla, koska odotettiin “tärkeää vierasta”.

Käkisalmi

Käkisalmen kaupunki on jo hieman isompi paikka. Taidettiin lorvia puistokadun penkillä ja katsella nuorison touhuja. Olisiko ollut perjantai? Venäläisten tapa muistella toista maailmansotaa on vähän erilainen. Kaupunkiin etelästä saavuttaessa, siinä Vuoksen kohdilla, on panssarivaunu, jollaisilla Käkisalmi “vapautettiin”. Suuren isänmaallisen sodan alkamisvuosihan on tietenkin 1941.

Neuvostoidylli

Jossain vaiheessa, ehkä jo ennen Käkisalmea, käytiin sympaattisen oloisessa neuvostoaikaisessa lähiössä. Ehkä sen teki sympaattiseksi se, että siellä oli ihmisiä. Vähän niin kuin Kontulan ostari. Mietittiin kuoppaisella hiekkatiellä, olisikohan näissä olosuhteissa paras auto maasturi vai mahdollisimman huonokuntoinen vanha kosla. Sitten pilkka osui omaan nilkkaan. 

Kamat hajoavat

Kaverin fillarista hajosi tällä reissulla tarakan kiinnike. Myöhemmin kosahti takavanne. Yritettiinhän sitä ensin rihdata, mutta kun huomattiin iso hiushalkeama, päätettiin jättää moinen hienostelu sikseen ja ajaa reissun loppu vähän varovaisemmin.

Kohti Imatraa

Käkisalmesta piti kuitenkin kääntyä kotiin päin. Matkalle sattui pitkä pätkä parempaa tietä. Antrean kohdalla meinattiin kääntyä väärään suuntaan. Imatralla taisin myöhästyä junasta ja telttalle piti löytää joku paikka joen rannasta. Pitseriaan kyllä ehdittiin.

Mitä jäi käteen?

No, ainakin hirveä hinku päästä uudestaan Venäjälle pyöräilemään. Kolme reissua ehdittiin sinne tämän jälkeen tehdä, sitten korona sulki rajat. Murmanskin reissu oli suunnitteilla seuraavaksi, mutta päädyimmekin silloin syksyllä Pohjois-Norjaan.

Helsingistä Pietariin voi ajaa esimerkiksi tätä reittiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s