Polkupyörällä Petroskoihin

Nykyään matkakertomukset ovat videoita YouTubessa. Jos haluat olla aito hipsteri, voit teeskennellä lukeneesi tämänkin kotikutoisen kertomuksen ja kertoa siitä kaverillesi sosiaalisessa mediassa. Jos suunnittelet vastaavaa matkaa, reitti ja hyödyllistä taustatietoa löytyy ehkä helpommin artikkelista Pyöräilyreitit: Petroskoi.

Reissu alkaa Imatralta, perjantai-iltana 1. syyskuuta 2017:

Olen pystynyt useana vuonna peräkkäin sopimaan lomat aika vapaasti. Nyt matkakaveri, serkkuni Tuukka, on kuitenkin joutunut oikeisiin töihin, ja pääsemme lähtemään vasta syyskuun alussa. Lähtöpisteeksi valikoitui Imatra ja maaliksi Äänisen rannalla sijaitseva Petroskoi. Pari viikkoa aikaisemmin suunnitelma oli toinen: ajaa Tallinnasta Novgorodiin Narvan kautta. Venäjän sotaharjoitus Ylä-Laukaalla eli Lugassa sai miettimään reittivalintaa. Edellisen vuoden kierros Karjalankannaksella muuten päättyi samaan Imatran juna-aseman pitseriaan, josta nyt aloitamme.

Katsastamme leirintäalueen ja keskustan kävelykadun. Tai oikeastaan seisoskelen kaupan edessä ja vahdin pyöriä. Tuukka arpoo, pitäisikö lähettää nahkahanskat postissa kotiin ja onnistuu ostamaan iltapalaksi mariekeksejä ja paketin sitruunavohveleita. Massiivinen sadepilvi peittää auringon. Ei kuitenkaan sada.

Imatran päänähtävyydet ovat varmaan Valtionhotelli ja koski. Padottu koski ja jylhät kallioseinämät pistävät miettimään, mitä muuta Suomesta on jäänyt näkemättä. Illan hämärtyessä pystytämme teltan leirintäalueen sijaan kosken keskellä sijaitsevaan Kruununpuiston saareen. Keksit uppoavat teen kanssa yllättävän hyvin.

Lauantai 2. syyskuuta (Imatra–Räisälä, n. 87,4 km)

Ensimmäinen varsinainen matkapäivä. Vilpoista. Tajuan, etten ottanut mukaan Itä-Suomen pyöräilykarttaa. Onnistumme kuitenkin löytämään leppoisan raja-asemalle vievän pikkutien. Rajamuodollisuuksia: harjataan hampaat. Ruuvaan bideesuihkun irti ja täytän juomapullot. Lattia lainehtii, mutta hanasta ei meinaa tulla kylmää vettä. Kesäisin rajan yli pyöräilee venäläisiä lapsiperheitä Imatralle shoppailemaan. Nyt on hiljaisempaa. Pääsemme yli ennen rekkajonoa.

Svetogorsk ja pari muuta gorskia. Massiivinen vuori soraa. ”Toinen aamiainen” bussipysäkillä sisältää ruisleipää, pikakahvia ja keitettyjä kananmunia Tuukan kanalasta. Matkafiilis alkaa nousta, vaikka nämä maisemat nähtiin jo viime kerralla. Hämmästelemme päivän aikaan useasti, tapahtuiko viime reissun viimeisenä päivänä todella niin paljon.

Iltapäivällä on yhtäkkiä niin lämmin, että ostamme kaupan suurimmat jäätelöt ja lorvimme hetken teepaidassa ja shortseissa. Neuvostojärjestelmän ja sittemmin jättiputken valtaama laakso näyttää auringossa melkein idylliseltä.

Jäätelöä ja kahvia. Kestää vain hetken leiriytyä kaupan pihalle.

Jättiputkea ja luhistunut kolhoosi.

Räisälässä (Melnikovo) päätämme kääntyä hiekkatielle ja pois viime vuoden reitiltä. Syömme kuitenkin kahvilassa pienen lämpimän ruuan. Stolovaja  (lausutaan staloovaja) on ruokala, seljanka on seljanka, gulassi on gulassi, kotletti on kotletti ja pyree on muussi. Vessa on rikki. Nuudeli on opiskelijan ruokaa myös Venäjällä. Ostamme kaupasta nipun niitä ja muita ruokatarpeita. Kerrostalojen pihoilla nostetaan perunaa. 

Teemme leirin järven rantaan. Kaasukeitin laitetaan tulille. Nuudelia ja epäselvää kalasäilykettä. Yöllä on lämmin ja sataa.

Sunnuntai 3. syyskuuta (Räisälä–Ihala, n. 84,3 km)

Päivän ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka on Kaukola (Sevastjanova). Lähden tutkimaan kylää. On rantaa, kukkulaa ja harmaiden tönöjen ryppäitä. Todella kaunis paikka. Asuttujen talojen pihat ovat hyvin hoidettuja ja täynnä kukkia ja hyötykasveja. Yritän selittää pihaa kuokkivalle mummelille, että olemme matkalla Petroskoihin. Yhteistä kieltä ei oikein löydy ja mummo katoaa istutustensa sekaan. 

Hieno puutarha Kaukolassa.

Tuukka on jäänyt hautausmaalle kärsimään migreenistä. Venäläiset tykkäävät tekokukista. Isoista ja värikkäistä muovikukka-asetelmista. Aidatut luutarhat näyttävät siltä kuin siellä olisi vastikään vietetty jotain meksikolaista kuolleiden juhlaa. 

Etsimme iltapäivällä stolovajaa neuvostoaikaisesta Kuznetšnojen kaupungista. Osa näistä paikoista on aika synkkiä, mutta tämä näyttää kotoisalta. Tuukka sanoo, että tällaiset paikat ovat sitä neuvostoihmisen ydintä, yhteisöllisyyttä, jota moni vanhempi venäläinen kaiholla muistelee.

Tien päässä juna-aseman rakennuksessa on sauna ja perinteiseen tapaan toisessa kerroksessa sijaitseva ruokala. Pelkkä nälkä ei selitä tätä: keitto on hyvää. Venäläinen hallitsee liemen. Kysymme, voisiko pyörivät discovalot sammuttaa. Harmi, ettei ole aikaa saunoa.

Kaupungin kyljessä on harkoista ja pellistä kyhättyjen autotallien ja varastojen kiemurtelevia jonoja. Miesten maailma. Pihalla on nuotio. Naiset näyttävät pärjäävän perinteisten sukupuoliroolien maassa paremmin. Ainakin pysyvät pidempään hengissä. Koti, lapset ja kasvimaa pitää hoitaa, vaikka miehet ovat työttöminä ja ryyppäävät.

Saavutaan päällystämättömälle tielle, jonka pitäisi olla isoin tie Käkisalmen ja Sortavalan välillä. Liikennettä ja varsinkin rekkoja on paljon. Hiekkatie pöllyää sen verran reippaasti, että joudumme laittamaan tuubihuivit ja aurinkolasit naamalle. Näytämme varmaan kahdelta pyörällä pakenevalta pankkirosvolta.

Retken pölyisin osuus suoritettu.

Leningradskaja oblast vaihtuu Respublika Karelijaan ja tie saa ensiluokkaisen päällysteen. Federaation tiet ovat hyvässä kunnossa, paikalliset tiet eivät. Normaali laatu on puolet asfalttia, puolet kuoppaa ja puolet öljysoraa. Äskeinen episodi, sorasta ja mujusta koostuva pääväylä, oli poikkeus säännöstä.

Hiekkatietä venäläinen ei osaa tehdä. Vaikka vieressä on vuori soraa, sekaan laitetaan hienoa hiekkaa. Ulkoiluttamalla koiraa pyöräillen saa aika hyvän kuvan siitä, millaista vauhtia niitä kannattaa ajaa. Tämä opittiin viime reissulla. Tuukan pyörästä hajosi ensin rungosta tarakan kiinnike, sitten murtui takavanne.

Reitti kulkee Hiitolan kautta valtatien varteen. Valtatietä ei näy viime vuonna ostetusta kartasta. Pienen pohdinnan jälkeen Kurkijoki painaa vaakakupissa enemmän kuin hyvä tie. Siis takaisin upottavalle hiekalle.

Kurkijoki on vaivan arvoinen. Jylhiä kallioita ja Laatokka kirkkaassa kylmässä syyssäässä. Tästä alkaa karjalan Sveitsi. Ja loppuu kartta. Muutaman väärinkäsityksen takia meillä ei ole kunnollista karttaa Laatokan luoteispuolesta. Hankkimamme Karjalan tasavallan kartta ei jostain syystä ylety lähellekään Suomen itärajaa.

Hautausmaa, jonka vanhemmat osat on joku suomalainen seura kartoittanut. Sitten hiekkatie loppuu. Asfaltoitu osuus alkaa lyhyellä mutta julmalla ylämäellä. Sitten kyltti, jonka mukaan tie on poikki. Käydään pusikossa tarpeilla. Sienestäjät sanovat, että siitä pääsee kyllä pyörällä. Aurinko laskee, hengitys höyryää, yöstä tulee kylmä. Ajetaan kovempaa ja saavutaan lopulta Ihalaan. 

Tuukka lukee sujuvasti venäjää ja huomaa kyltin jonkinlaisesta majoituksesta. Minulta olisi mennyt ohi. Lämmin yösija, suihku, tuttu vuotavan kaasuhanan tuoksu. Illalliseksi spagettia, tomaattikastiketta ja tonnikalaa. Purkissa on sirppi ja vasara. Laatua mainostetaan samaksi kuin Neuvostoliitossa. Siis nahkoineen ja ruotoineen.

Maanantai 4. syyskuuta (Ihala–Impilahti, n. 101 km)

Kunnollisen kartan puuttuminen ei juurikaan haittaa, koska ainoa järkevä ja yllättävän hieno reitti vie suoraan Sortavalaan. Kirpsakkaa aurinkoista syyssäätä  ja hyytävää vastatuulta. Kukkuloiden päältä vaikuttavia näkymiä. Muistan jonkun evakon sanoneen, ettei sellaisia maisemia kuin täällä ole Suomessa missään. Tuukka bongaa bussipysäkiltä mainoksen ”rakenteellista alpinismia” tarjoavasta yrityksestä. Eli kaksi rakennusmiestä ja valjaat.

Ensin huomaa yhden, sitten niitä on ojanpenkoissa enemmänkin. Parin mutkan jälkeen tulee vastaan kokonaisia peltoja, jotka kasvavat enää pelkkää jättiputkea. Ollaan varmaan lähellä kaupunkia. Jättiputki tuntuu olevan täällä sivistyksen merkki.

Muistelen Konevitsan aaltoja ja hiekkarannalla makaavaa kuollutta villisikaa. Mies joka toi sikaruton suomeen. Tänä vuonna toivon, ettei vaatteiden mukana kulkeudu jättiputken siemeniä.

Sortavala jää etäiseksi. Yritetään tehdä opaskirjan avulla nopea turistikierros. Rannan lähellä puikahdamme sisään ovesta ja kapuamme yläkertaan. Stolovaja sijaitsee kaksi kerrosta korkeassa funkkissalissa, josta on näkymä järvelle.

Tahkotaan päätietä pohjoiseen ja kaarretaan Värtsilän risteyksen kohdalla kohti itää. Reissussa ollaan koko ajan liikkeellä. Paikallaankin. Tylsätkään etapit eivät ole tylsiä. 

Karjalassa paikannimet ovat alun perin suomalaisia. Ne on sittemmin kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Kylteissä on välillä myös hämmentävä translitterointi takaisin länkkäriaakkosiin. Onko nimet poimittu suoraan googlemapsista? Esimerkiksi Läskelä on vääntynyt muotoon Lyaskelya. Väärä kieliasu haiskahtaa loukkaukselta ja osalta venäläistä poliittista historiankirjoitusprojektia. Ikään kuin nimet olisivat alkujaan venäjää.

Roisin kokoisia mäkiä, hyvää tietä ja rullaavaa ajoa. Laatokka näkyy. Tie seuraa rantaviivaa ja päätämme pysähtyä uimaan. Vesi on todella kylmää, mutta rantakallio hohkaa auringon lämpöä. Nyt on maisemaa.

Jäykähkö asetelma Laatokalla.

Pyrimme kohti Impilahtea, koska opaskirjan mukaan siellä on hieno kallio. Tiet ovat huonokuntoisia, mutta ajettavia. Siis railoja ja kuoppia, joiden välistä pujotellaan. Valtava sahakompleksi. Pienessä kyltissä lukee ”SKALA” eli kallio. Se ohjaa meidät kylän vierestä hiekkatielle. Melkoisen sompailemisen jälkeen paljastuu, että kyltti on matkailuyrittäjän asentama. Etsimämme kallio on vastarannalla. Kun matkailuyrittäjä ymmärtää, ettemme halua nukkua puukopissa, saamme laittaa teltan ilmaiseksi näköalapaikalle rantaan. Kuu möllöttää taivaalla. Ehkä kartasta olisi sittenkin ollut hyötyä. Telttapaikan etsiminen ilman on paljon vaikeampaa.

Teltta rantatöyräällä. Vähän myöhäiseksi meni leiriytyminen.

Tiistai 5. syyskuuta (Impilahdelta Räimälän ja Rajakonnun välissä sijaitsevalle järvelle, n. 83,4 km)

Aamulla pysähdymme ostoksille. Ruoka muuttuu reissussa helposti yksipuoliseksi. Kaupasta tarttuu yleensä mukaan leipää, kaalipiirakoita, juustoa, keksejä, suklaata ja vettä. Ja vatsa kiittää.

Alkuperäinen suunnitelma on lähteä kohti Suojärveä. Risteyksessä pysähdymme ihmettelemään Suuren isänmaallisen sodan muistomerkkiä. Sellainen on tietenkin joka kylässä ja ne on kaikki maalattu hopeisella sprayllä ihan hiljattain. Valumat eivät varsinaisesti lisää niiden arvokkuutta. Päätämmekin lähteä kohti Aunusta, koska toisessa suunnassa ei näytä olevan ruokapaikkaa pitkään aikaan.

Useamman metrin korkuinen kaareva pato, silta tai joku muu systeemi. Alla virtaa joki.

Ruokaa, piirakoita ja sukat Pitkärannasta. Seuraava pysäkki on Salmi. Se näkyy jo kartassa, eli katvealue on ohitettu. Joku juoppo häiritsee kahvinkeittoa. Paikalle sattuu vanhempi suomea puhuva nainen, Rosa, joka kutsuu meidät luokseen. Joudumme valitettavasti kieltäytymään. Aikataulu ei anna periksi. Rosa sättii juoppoa siitä, että tämä antaa huonon kuvan paikkakunnasta turisteille. Suomeksi hän kertoo tehneensä parikymmentä vuotta aiemmin töitä miehen kanssa. Tuukka kertoo jälkeenpäin, että venäjää puhuessaan Rosakin käytti aika kovaa kieltä juoppoa hätistellessään. Solvausten lomassa hän kysyi muun muassa: ”Missä Viktor on?”

Juoppo vastasi: ”Hautausmaalla.”

”Missä veljesi on?”

”Hautausmaalla, ne on kaikki hautausmaalla.”

”Ja sinne olet sinäkin menossa.”

Parikymmentä kilometriä metsän keskellä kulkevaa tietä pistää epäilemään reittivalinnan järkevyyttä. Sitten tulee vastaan hieno, erämaisen näköinen järvi ja päätämme leiriytyä. Tunnistamme rakennelman heti. Täällä on vietetty häitä ja kuvattu nuoripari karahkoihin kiinnitetty kangas taustana. Sorsat ovat niin kesyjä, että ne tulevat rantaan ruinaamaan ruokaa.

Tuukka venyttelee atleettisesti teltassa. Olen asetellut pyörän etuvalon niin, että siellä näkee tutkia karttaa. Yhtäkkiä alan miettiä, millaiselta varjoteatterilta touhu mahtaa ulkoapäin näyttää. Vaikea lopettaa nauramista. Reissut alkavat aina korkealentoisilla keskusteluilla. Muutaman päivän jälkeen taannutaan tälle tasolle.

Näpyttelen joka ilta tekstiviestin kotiin. Nyt lapset halusivat näköjään lähettää valokuvan. Laitan mobiilidatan päälle ja työsähköposteja alkaa tulla. Luottamustehtävän takia joudun pitämään älypuhelinta lomallakin mukana. Älypuhelimen kantaminen tuntuu absurdilta. Käytämme paperikarttaa eikä meillä ole edes matkamittareita.

Keskiviikko 6. syyskuuta (järveltä Kinnermäelle, n. 77,6 km)

Herään arkisin viideltä, joten pääsen aamuisin melko rivakasti ulos teltasta ja laittamaan aamiaista. Kyllä Tuukkakin kohta sieltä kömpii. Yleisesti ottaen molempien toiminta leiripaikalla on aina armotonta mälväämistä.

Sitten reittivalinta palkitsee. Kukkulan päältä avautuu näkymä Laatokan aavalle. Tuukka kiipeää näköalatorniin ja minä tulen kännykkäkameran kanssa perässä. Torni huojuu uhkaavasti. Tarkemmin katsoen siinä ei näytä olevan minkäänlaista ristitukea, vain neljä vinoon sojottavaa sähkötolppaa venäläiseen tapaan kallellaan oleviin betonipuikkoihin köytettynä. Kuva ja alas. Sääntö on kaksi kuvaa päivässä. Kumpikaan meistä ei pidä kuvaamisesta. Vieressä on kylä, jonka talojen päädyt osoittavat rivissä kohti Laatokkaa. Kaikki niistä eivät ole tyhjillään.

Näköalatornissa. Neuvostoarkkitehtuurin voimannäyte.

Lasketellaan mäkeä alas. Mäntyjen lomasta pilkottaa hiekkarantaa. Pakko mennä uimaan. Tuukka jättää kauhtuneen ja kyljestä revenneen Gogol Bordello -paidan männynoksaan lipuksi ja visioi, kuinka vielä vuosikymmenten päästä paikallinen nuoriso tulee nimittämään paikkaa bordellirannaksi. Epäilen tätä, koska kuolevissa kylissä ei nuorisoa juurikaan näe.

Laatokan vesi oli kylmää.

Vitelessä on lisää juoppoja. Yksi irvistää ja näyttää pinsettiotteella kurkkuaan. Tuon minäkin ymmärrän. Lisää vodkaa! Lähdetään idyllistä joenvartta pitkin kohti pohjoista.

Hiekkatie kulkee välillä pusikossa, välillä vuolaasti virtaavan koskimaisen pikkujoen viertä. Myöhemmin lisää kuoppia, upottavaa hiekkaa ja julmia pikkumäkiä. Uusi pyöräni käyttäytyy hyvin. Tuukka meinaa upota pehmeään hiekkaan. Englantilaisen matkafillarifirman eeppisen tyrimisen takia Tuukan tilaama pyörä ei ehtinyt ajoissa Suomeen. 

Ennen Bolšije Gorya (Suurimäki) tie kapenee tuskin auton mentäväksi jyrkäksi ylämäeksi. Mäen päällä sijaitseva kylä on uskomattoman hienolla paikalla. Harmaa puutalojen rivi ja näköala kymmenien kilometrien päähän puiden yli. Syömme omenoita puista laskuvarjojääkärien muistomerkin luona ja ajamme väärää tietä alas. Pysäytän auton. Tuukka kyselee suuntaa. Sodan aikana jotenkin tärkeän rakennuksen, ehkä seurantalon, tukikohdan tai vankileirin(?) kohdilta kivikkoista polkua vasemmalle alas ja puoliksi sortuneen sillan yli. Siis kartan mukaan alueen päätie. Venäläiseen todellisuuteen tottuu nopeasti. Kummallekaan ei tule mieleen, että tämä saattaa olla huono idea.

Suurimäeltä näkyi pitkälle. Ristittiin ne Korskeiksi kukkuloiksi. 

Kaksikymmentä kilometriä huonoa hiekkatietä. Ajolinjaa etsiessä ajaudun ylämäessä vastustajan kaistalle ja meinaan jäädä auton alle. Sitten Kinalahden kylä. Kahvinkeittoa laiturilla ja kauppaan. Lähtiessä viereen ajaa auto. Nuori sälli jää juttelemaan ja pyytää luokseen. Joudumme taas kieltäytymään. Mukavan oloinen kaveri on ollut metsätöissä Suomessa. Autossa on maastokuvioita sekä jotain hyvin häiritsevää. En tajua katsoa tarkemmin, mutta oliko maastokuvioiden seassa islamistisia symboleita? Lukiko RUS -tarran tilalla AL-QAIDA? Aika synkkää huumoria, tai sitten väsynyt mieli reistailee. Seuraava kylä on kuulemma hieno.

Aurinko paistaa juuri ja juuri puiden yläpuolelta kun nousemme Kinnermäelle. Ei pieniä tönöjä vaan isoja vanhoja karjalaistaloja! Tunnistan ne, koska olen käynyt Seurasaaressa. Muori pihassa puhuu meille suomea. Tapaamme myös hänen kylään tulleita sukulaisiaan. Todella outo tunne. Oikeastaan aika liikuttavaa tavata täällä asuvia karjalaisia. Täältähän heitä ei tietenkään evakuoitu. Tulee juurekas olo vaikka juureni eivät ole täällä.

Kinnermäen kylillä iltasella.

Pääsemme saunaan ja laitamme teltan pihamaalle. Vieraileva venäläisperhe kertoo Tuukalle, että huomenna sataa. Tai oikeastaan että sää ”menee kokonaan pilalle”.

Torstai 7. syyskuuta (Kinnermäki–Petroskoi, n. 126 km)

Aamulla tutkaillaan tsasounaa ja vanhoja muhkuraisia kuusia. Puhutaan Ruotsista tulleen karjalaisen kanssa vanhoista tavoista ja ortodokseista. Hän on paikkaa ylläpitävän muorin tytär. Lahjoitetaan vähän rahaa. Sadetta pukkaa.

Pääsemme Sortavalasta Petroskoihin johtavalle federaation päätielle. Onneksi tätä ei kestä kauan. Tietyömaita ja odottelua rekkojen seassa. Työmies keltaisessa sadetakissa tekee meille kunniaa ja huutaa: ”Saljut turistam!”

Taustalla näkyy kylä, johon ei löytynyt tietä.

Vihdoin käännytään kohti Jessoilaa. Osittain hiekkatietä. Sateella sitä on näköjään helpompi ajaa. Soiden kohdalla huomaa, että on syksy. Ruska on alkanut. Poseeraan litimärkänä karjalaistalon edessä ja Tuukka ottaa kuvan.

Lisää suojeltua karjalaista asujaimistoa.

Jessoilassa törmäämme venäläisperheeseen Kinnermäeltä. Ajoivat autolla ohi matkalla. 

Venäjällä pystyy nostamaan rahaa, jos löytää pankkiautomaatin tai postin. Molemmat on piilotettu hyvin. Syödään stolovajassa, jonka vieressä on yökerho Fellini. Ilman ironian häivääkään. Telkkarista tulee uutiset. Tyyli on sama kuin amerikkalaisissa roskadokkareissa. Luodaan jännitystä. Sitten karjalankieliset uutiset eli suomeksi ja rauhallisemmin. 

Päätetään ajaa tänään koko matka, vielä n. 75 kilometriä, Petroskoihin. Kello on kolme, joten pyörämarssiksi menee.

Tunti ajoa ja tauko. Jotain syötävää ja vettä kaupasta. Sama uudestaan. Ajolinjaa hakemalla pystyy pitämään yllä rullaavaa vauhtia. Ei jutella, koska ajetaan liian kovaa. Sade yltyy. 

Petroskoin lähelle tultaessa on jo pimeää. Mittakaavaan 1:500 000 tehty kartta ei ole parhaimmillaan, kun yrittää löytää sisääntuloväylää kaupunkiin. Vettä tulee helvetisti. Kadut näyttävät siltä kuin Äänisen aallot löisivät vastaan jo kaupunkiin tullessa.

Ajokeli on käsittämättömän huono ja tuntuu, että kaikki ovat yhtä aikaa liikenteessä. Tuukka kaatuu ajaessaan sateen liukastamiin kiskoihin, jotka kulkevat viistosti tien poikkii, muttei onneksi jää auton alle. Pelottavaa touhua. Meille ei ole aikaisemmin käynyt havereita reissuilla.

Pyrimme sinnikkäästi kohti keskustaa. Aina kun bussi ajaa ohi, päälle lentää kolme saavillista vettä. Tuukka näkee hostellin kyltin ja änkeämme vettä valuvina sisään. Nakkikioskin ämyristä soi huumeinen dub.

Petroskoissa lämmöt kytketään päälle vasta myöhemmin syksyllä, joten puen yöksi villakerraston. Tuukka selittää suljetun huoneen ongelmasta eli siitä, miten luottamuksen puute saa ihmiset valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta huonomman. Herään tottumuksesta ennen viittä ja suljetun huoneen ongelma muuttuu konkreettiseksi. Käyn kalsaripuku päällä varmistamassa, että pyörät ovat tallella. Respan tytön ilmeestä päätellen hän luulee, että kävelen unissani.

Perjantai 8. syyskuuta

Aamulla Tuukka käy ulkona etsimässä kauppaa. Olemme näköjään keskustassa. Tuukka on saavuttanut matkan aikana monopoliaseman kartanlukijana, koska hallitsee kyrilliset kirjaimet. Haen turistikartan ja hahmotan itsekin, missä ollaan.

Turistikierros, lapsille tuliaisia ja useamman ruokalajin kattaus gruusialaista ruokaa. Saunaan ei ehditä täälläkään. 

Toverilla on kokoa ja näköä.

Ääninen rantapromenadilta nähtynä.

Asemalla tulee vastaan yllätys: kaikki junat ja bussit ovat täynnä. Onneksi Venäjällä jokainen auto on taksi. Tuukka lähtee etsimään kyytiä ja saakin jonkun heittämään meidät Värtsilään.

Kuskin pitää käydä järjestämässä tytölleen lapsenvahti. Ajattelen, että jos portista tulee useampi kaveri, meidät varmaan ryöstetään. Tyyppi vaikuttaa melko hätäiseltä veijarilta ja ajaa kuin hullu. Hän tekee yleensä keikkaa jollekin kuljetuspalvelulle. Tuukka seuraa toimintaa ja kertoo, että kaveri on kehittänyt taktiikan, jolla järjestettyjä ajoja voi ajaa pimeästi. Pääsemme Värtsilään, vaikka epäilin suuresti retken päättyvän Laatokkaan.

Ylitämme rajan pyörällä. Rekkaparkin luona on kartta ja toteamme, että paras leiripaikka on uimapaikaksi merkitty lampi. Yöllä jokin rapistelee telttakangasta. Se teilataan syntymäpäivälahjaksi ostetulla vodkapullolla. Varmaan myyrä.

Lauantai 9. syyskuuta

Aamulla S-marketista paikallisia karjalanpiirakoita ja mukavissa mäkimaisemissa Kiteen juna-asemalle. Reissu alkaa olla pulkassa, ja Tuukkakin ehtii Helsinkiin häihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s