Kohti keveyttä ja sen yli

Ultralight -trendi kiehtoo ja ärsyttää. Keveyden tavoittelu pitäisi olla itsestään selvä asia. Silti se ei sitä ainakaan itselleni ole. Yksinkertaisin selitys ärtymykselle lienee mimesis, eli hieman yksinkertaistettuna

Kateus.

Aina löytyy joku, joka on onnistunut pakkaamaan tavaransa pienempään tilaan. Jonkun sadetakki tai majoite on aina kevyempi kuin oma ja sillä on varalla vain yksi sukkapari, vaikka itse pakkasin kolmet. Sivulaukuilla varustettuun retkipyörään verrattuna bikepackingin kuvasto näyttää polkupyöräpornolta.

Arki

Oman pyöräni pääasiallinen käyttötarkoitus on työmatka-ajo, ja tavara on kulkenut helpoiten mukana juuri sivulaukuissa. On hieman vaikea käsittää, miksi jotain pitäisi muuttaa. Maastopyöräilyä harrastava katsoo tietenkin asiaa päinvastaisesta näkökulmasta: retkeilyyn ei näköjään tarvitsekaan toista pyörää. Tavarat saa nyt mukaan myös ilman perinteisiä ratkaisuja. Kätevää!

Idolit

Koska kyseessä on länsimaisen sivistyksen kriisin lisäksi henkilökohtainen ja jatkuva hälytystila sekä individualistinen harha, pitää pureutua sen juurisyihin. Ehkä jonnekin 90-luvulle…

Pakkasin ensimmäiselle interrailille rinkkaan hygieniatarpeet, vaatetta, makuupussin ja sandaalit. Seuraavan vuoden pummireissulla kamat mahtuivat 12-litraiseen Fjällraven Kånkeniin. Tämä taisi olla oman ultralight -urani huipentuma, jos sukulointeja likavaatekassin kanssa liftaten ei lasketa. En muista tarkalleen, mistä idea tavaran vähentämiseen tuli. Kyseinen reppu ei ole kovin miellyttävä kantaa, joten siihen liittyvä mielikuva taisi olla tärkeämpi kuin todellinen hyöty.

Naureskelimme tuolloin ”backpackereille”, jotka tarvitsivat jostain syystä rinkallisen huolella valittuja tuotteita matkatakseen julkisilla kaupungista toiseen. Pari vuotta myöhemmin heillä näytti olevan mukana jopa puhelimet ja läppärit!

Fantasia irtolaisuudesta elää alakulttuureissa varmaan edelleen. Aikansa kiipeilylegendat Jerry Moffatt ja Ben Moon nukkuivat luolassa ja varastivat ruokaa. En harrastanut tuolloin kiipeilyä, mutta vastaavat tarinat pummilla matkaajista muistaakseni kiehtoivat.

Ensimmäisillä pyöräreissuilla olin edelleen minimalismin kourissa. Hygieniapussi oli kokonaisuudessaan pieneen läpinäkyvään muovipussiin pakattu hammasharja, makuualusta halvin viisi milliä paksu vaahtomuovinen ja makuupussi mallia kylmä. Hammastahnaa lainasin, telttakin oli usein kaverin tarakalla.

Traditio

Kaverini tuli toisenlaisesta retkeilyperinteestä: jos pitäisi määritellä suomalaisen vaelluksen standardi, hyvä ehdokas olisi viikon vaellus Lapin erämaassa perheen tai kavereiden kesken. Varusteina yhteinen teltta, trangia ja kuivamuonaa sekä villapaidat, kumisaappaat, sadeviitat ja paperikartta. Tämän päivän termein self supported weeks hike, mutta ilman kalliita välineitä.

Tuo retkeilyn vanha suomalainen standardi on sittemmin määrittänyt omaa suhdettani pyörämatkailuun enemmän kuin olisin valmis myöntämään: käytän ainoastaan paperikarttaa ja nykyinen telttani on hankittu olettaen, että jossain vaiheessa koko perhe retkeilee yhdessä, samoin trangia.

Neljän kilon teltta painaa kahteen pekkaan pari kiloa per naama, ja kahdelle kokatessa trangia pieksee edelleen huterat kaasupolttimet mennen tullen. Jopa ostaessani uusia vaatteita puhki kuluneiden tilalle olen kieltäytynyt valitsemasta kevyttä vaihtoehtoa olettaen, että tukevammasta materiaalista tehty palvelee pidempään ja myös työmatkoja ajaessa. Kevyen toppatakin tajusin muuten hankkia vasta muutama vuosi sitten. Sitä ennen paleltiin.

Väitän, että grammanviilaus ei ole kehityksen päätepiste vaan osa aaltoliikettä. Koska olen pystynyt kohta kymmenen vuotta ajoittamaan pyöräreissut niin, ettei ole tarvinnut matkustaa yksin, järkevin tapa pitää varusteiden paino kurissa on ollut kuorman jakaminen. Yhdessä matkustaminen tuntuu muuttavan asioiden tärkeysjärjestystä yllättävän paljon.

Leipä, hleb

Järjestyksessä viides iso tekijä on ruoka. Se on keskeinen osa matkustamista. Suomalaiset tykkäävät ämpäreistä. Ne ovatkin oivallinen vertauskuva ruoan tilavuudelle: kuinka paljon valmista pastaa mahtuu kymmenen litran ämpäriin? Paljon. Entä jos pastasta poistaa veden? Vielä huomattavasti enemmän. Eväiden kuljettaminen erämaahan ei siis ole temppu eikä mikään.

Mutta mitä jos ei aiokaan pyöräillä erämaassa? Pyöräreissulla kun voi käydä lähes päivittäin kaupassa ja ostaa sieltä vaikka tuoretta leipää ja kassillisen hedelmiä, jos mieli tekee. Näillä aineksilla kuvitteellinen ämpärimme täyttyy hälyttävän nopeasti. Se ei onneksi haittaa. Nekin mahtuvat kyytiin, koska sivulaukuissa on tarkoituksella ylimääräistä tilaa.

Jossain vaiheessa alan varmaan taas karsia kuormaa. Todennäköisesti syy on ilmasto tai pitkä polkuja ja hiekkateitä seuraileva uusi reitti, jossa muonavaroja ei pysty täydentämään. Moni näillä leveysasteilla syksyllä toimivaksi havaittu ratkaisu saattaa osoittautua etelämpänä turhaksi, ja mahdollisuus pyöräillä virallisen tieverkoston ulkopuolella muuttaa tosiasioita. Silloin grammojen viilaamiseen olisi taas oikea syy.

Traditio, toinen näkökulma

Jenkeissä keveillä varusteilla on pidempi historia. Thru-hiking eli pitkän vaellureitin käveleminen yksin päästä päähän synnytti tarpeen nipistää painosta. Euroopassa verrokkina voisivat olla pyhiinvaellusreitit. Kävellessä ymmärrän täysin, miksi ylimääräisestä painosta halutaan eroon. Pyöräillessä tärkeämpää tuntuu olevan se, miten pyörä käyttäytyy kuormattuna. Siihen vaikuttaa moni muukin asia kuin pelkkä paino.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s